"Ja sit meidän Mansikki vaan lähti lentoon..."

Kello on jo vaikka mitä ja nukkuakin pitäisi, mutta olen niin kovassa tunnekuohussa, etten tiedä miten saan unta. Tänään on tapahtunut jotain, minkä kaiken järjellisen ajattelun mukaan pitäisi nostattaa noin puolet maapallon nautaeläimistä stratosfääriin. Olen ostanut tai laittanut oikeastaan Elämäni Miehen ostamaan minulle sukset. Niin juuri ne: hikilaudat helvetistä. Koululiikuntatuntien pahin painajainen. Syy miksi oikeassa etuvarpaassani on tänäkin päivänä nähtävissä arpi. Sanotaan, että ihmisen syvimmät traumat eivät unohdu koskaan. Minä väitän, että ne häviävät noin 17 vuoden aikana. Niin kauan meni (hätäisen arvion mukaan) että unohdin miten kamalaa hiihtäminen voi olla.

Puolustuksena todettakoon, että edellinen hiihtokertani on tapahtunut koulun puupeltosilla joita tuskin oli jatkosodan jälkeen kertaakaan edes yritetty voidella millään muulla kun kärsivien koululaisten hiellä. Monot oli kolme numeroa liian suuret ja sukset tarkoitettu ilmeisesti 190 senttiselle äijänköriläälle. Olen tällä hetkellä varovaisen luottavainen sen suhteen, että nämä vastahankitut ja Elämäni Miehen ansiokkaasti voitelemat sivakat eivät yritä palata takaisin lähtöpisteeseen ilman minun suostumustani. Olen myös ilmoittanut painokkaasti, että hiihdän vain jäällä, jotta vältyn nöyryyttämästä itseäni julkisesti siinä tilanteessa kun mäen päällä on riisuttava sukset ja möngittävä ladunviertä alas. Minussa ei ole sitä vertaa huimapään vikaa, että uskaltaisin laskea alas edes puoli metriä pengertä uusine sivakoineni. Jäällä toivottavasti ei ole alamäkiä.

Huomenna olisi tarkoitus pakata Pikkuveli selkäreppuun ja suunnistaa lähijärven jäälle, jonne ilmeisesti joku ystävällinen sielu on käynyt ajelemassa valmiit urat, että ei tarvitse kuluttaa kaikkia voimien rippeitä raahautumalla läpi umpihangen. Jos taivaassa on joku, suokoon se minulle lempeän katseensa ja säästäkööt lähimmäiseni kuolemasta nauruun. Rakastan kaikkia kolmea niin, etten voisi elää tietäen, että olen tappanut heidät nauruun. Onneksi Isoveli on myös onnellinen uusien suksien omistaja, joten voimme opetella yhdessä tätä täysin hämärää talviliikkumistekniikkaa.

Miksi ihmeessä näin sitte pääsi käymään? Unelmoin sivakoivani tunnelmoiden kauniissa maisemassa pikkuhiljaa perheeni kanssa ulkoilmasta nauttien. Repussa ehkä vähän kuumaa juomaa ja voileipää. Ja kaikki hymyilevät onnellisen näköisenä toisilleen posket punaisena ja reippaana.

Näin sen pitäisi mennä...
(kuva http://geekphilosopher.com)

Realisti minussa huutaa, että tästä ei seuraa kun hikeä, verta, kyyneliä, itkupotkuraivareita ja katkenneet sivakat. Olen valmis myös yllättymään iloisesti jos näin ei käy.