Tuli vahingossa pieni tauko bloggaamiseen, tarkoitus ei ollut pitää näin pitkää hiljaisuutta, mutta tosielämä vei mennessään ja aika valui kaikenlaiseen muuhun.
Yksi uusimmista hullutuksista joka syö melko runsaanlaista vapaa-aikaani on nypläys. Ilmottauduin kurssille joulukuussa ja ehdin ennen joulutaukoa käydä siellä kaksi kertaa. Joulun aikana en oikein päässyt eteenpäin, mutta viime kerralla syttyi kova palo nypläykseen ja olenkin melkein kaiken liikenevän vapaa-ajan viettänyt kaksinkerroin keittiön pöydän ääressä nypläystyynyn vieressä. Lopun aikani käytänkin siihen, että yritän suoristaa kippuraisen selkääni. Nypläys on uskomattoman helppoa ja nopeaakin ja siinä on samaa viehätystä kun esim. sudokujen ratkonnassa, pienen pähkimisen jälkeen "koodi" aukeaa ja sitten alkaakin tulla vauhdilla valmista. Mitään oikeaa pitsiä en juuri ole saanut vielä aikaan, lähinnä lyöntiharjoituksia, mutta lupaan postata tänne heti valokuvatodisteita kun saan aikaiseksi jotain kunnollista.
Käsityösaralla menee tällä hetkellä muutenkin lujaa. Olen juuri hiljattain saanut neuletakin palat valmiiksi ja pitäisi saada ne pingotettua. Puikoilla on pitsihuivi ja sormikkaat ja pari muutakin pitsiviritystä odottelee myös pingotusta ja langanpäiden päättelyä. Harrastamista "hieman" häiritsee Pikkuveli, josta on kuoritumassa hyvää vauhtia varsinainen riiviö. Pienet sormet ehtii joka ikiseen paikkaan, avaa joka ikisen laatikon ja kaapin. Ja vaikka pienet töppöjalat eivät vielä ole riittävän vakaat kävelyyn, mikään ei silti estä kiipeilyä ruokapöydälle ja tuoleille. Tällä hetkellä ainut asia mikä pitää minut järjissäni on päiväunet, jolloin voin olla melko varma, että lapsi ei onnistu särkemään mitään, putoamaan mistään tai satuttamaan itseään. Pikkuveljen valveillaoloaika meneekin sitten suojellessa kiinteistöä, Kollia, irtaimistoa ja lasta itseään. Taivaalle kiitos hyväunisesta lapsesta, jolle päiväunet maistuivat tänäänkin melkein kolme ja puoli tuntia yhteen soittoon.
Nypläyskurssillani muut osallistujat ovat isoäiti-ikäisiä ja enin osa eläkkeellä. Siitä huolimatta koen, että kurssi on minulle parasta mahdollista henkireikää tällä hetkellä. Mummot eivät kiipeä pöydille tai revi kissaa hännästä, eikä minun ainakaan tarvitse heitä jatkuvasti vahtia ja komentaa. Olen myös saanut niin herttaisen vastaanoton, että oksat pois. Ja itse nypläys vaatii sen verran keskittymistä tekeillä olevaan asiaan, että sen kahden ja puolen tunnin aikana päästä valuvat kaikki tekemättömät työt, murheet ja rahahuolet. On vain nypylöiden kolina ja mummojen rauhoittava höpöttely lastenlasten ihanuudesta ja muista mummojen jutuista. Unohtakaa hiljaisuuden retriitit, joogat ja muut. Ostakaa nippu nypylöitä, pellavalankaa, nuppineuloja ja pala uretaanilevyä ja vot, tunnet itsesi rauhalliseksi ja seesteiseksi ja hemmetin jumittuneeksi. :)
maanantai 31. tammikuuta 2011
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Kuume johon ei saa reseptiä
Eilen tuli töllötettyä tautikoomassa elokuva Toscanan auringon alla, jota on kuvattu paljon Cortonassa. Cortona on kaupunki jonne jäi iso pala minua viime kesänä (joka ei kyllä näkynyt vaa'assa). Siitä leffasta alkoi ihan posketon ikävä takaisin Italiaan.
Viime kesäinen matka oli ensimmäiseni sinne, olen kyllä haaveillut Italiasta vuosikausia. Luen mielelläni historiaa ja rakastan tutustua matkakohteisiin, jossa historia tuntuu ja näkyy aidosti. On läsnä. Ja vaikka en mikään taideasiantuntija ole, minua säväyttää suunnattomasti nähdä kuulusia taideteoksia. Yksi elämäni unohtumattomia hetkiä oli kun kohtasin elävässä elämässä Milon Venuksen. Olen myös itkenyt kun lapsi liikutuksesta Rosettan kiven edessä... Tällä hetkellä koen kasvavaa poltetta kaikkeen mitä on syntynyt Leonardo da Vincin käsissä. Mona Lisan olen kohdannut kasvoista kasvoihin, mutta silloin en ehkä osannut vielä antaa sille tarpeeksi arvoa. Tällä hetkellä kaikkein mieluimmin näkisin Pyhän ehtoollisen... Eli Toscanan lisäksi myös Milanoon tekisi mieli.
Viime kesänä meitä oli iso seurue ja kenenkään muun intresseihin ei Italian taide ja historia kuulunut, joten se puoli Italiaa jäi kokonaan näkemättä. Loma ei silti ollut pettymys, sain toteuttaa sitä toista puolta ihan mukavasti mikä minua italiaan vetää, nimittäin ruoka ja viinit. Italialainen ruoka sai minulta jalat alta. Tai oikeastaan raaka-aineet. Suru puserossa muistelen paikallisen ässäkaupan tiskillä viime kesän seikkailuja pikkukylän Eurosparissa, jonka vaatimattoman näköiseen kuoreen oli pakattu herkkusuun paratiisi. Tuoreet kasvikset, pestot ja pastat, paikalliset lihat, juustot, viinit... Värejä! Tuoksuja! ÄÄÄK!!! Kämyisinkin pikkupuoti oli niin paljon paremmin varustettu kun Stockmannin herkku. Olen nykyisin lähes samoilla linjoilla kun Berlusconi, mitä suomalaiseen ruokaan tulee. Mutta ongelma ei sinäänsä ole ruuassa itsessään, mutta kun hyviä raaka-aineita ei vaan saa mistään. Kaikki on pakattu suojakaasuun, litistetty hajuttomaksi, mauttomaksi, "terveelliseksi" muovimassaksi. Kaupassa ei tuoksu mikään ja kaikki on liian ... kliinistä?
Italian lisäksi palaisin mieluusti Lontooseen. Tai matkaisin Skotlantiin tai Irlantiin. Rantalomailijatyyppiä en ole lainkaan, eikä kaukomatkailu kiinnosta yhtään. En halua shoppailla lomalla, mutta en myöskään maata rannalla. Haluan kokea taidetta, historiaa, maisemia, makuja, tuoksuja, ääniä...
Mutta todennäköisesti ensi kesän lomamatka suuntautuu taas kerran appivanhempien kesämökille. Jossa siis pohjimmiltaan ei ole mitään erityistä vikaa. Mutta se on vaan NIIN nähty. Eikä lähikaupungista enää löydy yhtään ainutta historiallista nähtävyyttä tai taideaarretta, josta saisi jotain elämää suurempaa elämystä. Maisematkin on kauniit ja jylhät, mutta joo, on ne samanlaiset kun viime kesänä. Ja sitä edeltäneinäkin. Ja vaikka siellä tehdäänkin ruokaostokset oikein Prismassa eikä vaan ässämarketissa, se ei todellakaan ole mikään Olivian unelmaloma.
Lomakuumeissani raaputin ässäarvan. Voitin 15 euroa. Sillä nyt ei pääse edes Stockmannin herkkuun. *huokaus*
 |
| Milon Venus |
Viime kesänä meitä oli iso seurue ja kenenkään muun intresseihin ei Italian taide ja historia kuulunut, joten se puoli Italiaa jäi kokonaan näkemättä. Loma ei silti ollut pettymys, sain toteuttaa sitä toista puolta ihan mukavasti mikä minua italiaan vetää, nimittäin ruoka ja viinit. Italialainen ruoka sai minulta jalat alta. Tai oikeastaan raaka-aineet. Suru puserossa muistelen paikallisen ässäkaupan tiskillä viime kesän seikkailuja pikkukylän Eurosparissa, jonka vaatimattoman näköiseen kuoreen oli pakattu herkkusuun paratiisi. Tuoreet kasvikset, pestot ja pastat, paikalliset lihat, juustot, viinit... Värejä! Tuoksuja! ÄÄÄK!!! Kämyisinkin pikkupuoti oli niin paljon paremmin varustettu kun Stockmannin herkku. Olen nykyisin lähes samoilla linjoilla kun Berlusconi, mitä suomalaiseen ruokaan tulee. Mutta ongelma ei sinäänsä ole ruuassa itsessään, mutta kun hyviä raaka-aineita ei vaan saa mistään. Kaikki on pakattu suojakaasuun, litistetty hajuttomaksi, mauttomaksi, "terveelliseksi" muovimassaksi. Kaupassa ei tuoksu mikään ja kaikki on liian ... kliinistä?
 |
| Sieluni maisemaa |
Italian lisäksi palaisin mieluusti Lontooseen. Tai matkaisin Skotlantiin tai Irlantiin. Rantalomailijatyyppiä en ole lainkaan, eikä kaukomatkailu kiinnosta yhtään. En halua shoppailla lomalla, mutta en myöskään maata rannalla. Haluan kokea taidetta, historiaa, maisemia, makuja, tuoksuja, ääniä...
Mutta todennäköisesti ensi kesän lomamatka suuntautuu taas kerran appivanhempien kesämökille. Jossa siis pohjimmiltaan ei ole mitään erityistä vikaa. Mutta se on vaan NIIN nähty. Eikä lähikaupungista enää löydy yhtään ainutta historiallista nähtävyyttä tai taideaarretta, josta saisi jotain elämää suurempaa elämystä. Maisematkin on kauniit ja jylhät, mutta joo, on ne samanlaiset kun viime kesänä. Ja sitä edeltäneinäkin. Ja vaikka siellä tehdäänkin ruokaostokset oikein Prismassa eikä vaan ässämarketissa, se ei todellakaan ole mikään Olivian unelmaloma.
Lomakuumeissani raaputin ässäarvan. Voitin 15 euroa. Sillä nyt ei pääse edes Stockmannin herkkuun. *huokaus*
tiistai 18. tammikuuta 2011
Sokeriverotettu
Tänään vahvistui, että sairasteluni takana todellakin on ihan vanha kunnon angiina. Huomenna aamulla tulee vielä tulokset siitä, että onko tämä tämänhetkinen lääke toimiva, mutta eiköhän kun osa oireista jo helpottaa. Kuume on jo kadonnut lääkekuurilla, mutta kurkku on edelleen uskomattoman kipeä. Särkylääkkeitä on mennyt aika määrä parissa päivässä, mutta ei niitäkään ihan rajattomasti uskalla syödä. Kylmä juoma vähän helpottaa kipua kurkussa, joten loogisesti ajattelin, että jätskihän tähän toimisi parhaiten. Meillä ei kovin usein jätskiä osteta, vaikka Elämäni Mies on melkoinen jäätelöhiiri.
Soitin hänelle kun hän oli juuri tulossa ulos ruokakaupasta jäätelöä pyytääkseni, joten hän palasi takaisin kauppaan. Sen enempää hintaa miettimättä nappasi mukaansa Triojäätelöpakkauksen (sellaisen ison) ja Aino lakritsijäätelöä. Kassalla oli kuulemma pikkuisen hätkähtänyt kun hintaa kahdelle jäätelöpakkaukselle tuli yli yhdeksän euroa. Sillä ostaa jo parin päivän ruokatarpeet! Sokerivero siis kalautti meidän tajuntaamme kunnolla ensimmäisen kerran.
Olen oikeastaan hyvilläni, että tuli tällainen silmien avaus. Sen lisäksi, että ne makeat herkut tekevät hallaa hampaille ja terveydelle, niin nyt alkaa tosissaan jo hintakin kirvelemään. Nostaa kyllä ainakin meidän perheessä rimaa herkkujen ostoon entisestään, vaikka kovin usein ei meillä lapsetkaan karkkia pyydä. Isoveli on ns. huono karkinsyöjä, häneltä saattaa jäädä pienestäkin karkkiaskista osa syömättä ja Pikkuveli ei vielä osaa pyytää. Harmi, että tämä uusi vero ei koske perunalastuja ja muuta epäterveellistä suolaista, joihin itselläni on suurempi vaara sortua kun makeaan.
Soitin hänelle kun hän oli juuri tulossa ulos ruokakaupasta jäätelöä pyytääkseni, joten hän palasi takaisin kauppaan. Sen enempää hintaa miettimättä nappasi mukaansa Triojäätelöpakkauksen (sellaisen ison) ja Aino lakritsijäätelöä. Kassalla oli kuulemma pikkuisen hätkähtänyt kun hintaa kahdelle jäätelöpakkaukselle tuli yli yhdeksän euroa. Sillä ostaa jo parin päivän ruokatarpeet! Sokerivero siis kalautti meidän tajuntaamme kunnolla ensimmäisen kerran.
Olen oikeastaan hyvilläni, että tuli tällainen silmien avaus. Sen lisäksi, että ne makeat herkut tekevät hallaa hampaille ja terveydelle, niin nyt alkaa tosissaan jo hintakin kirvelemään. Nostaa kyllä ainakin meidän perheessä rimaa herkkujen ostoon entisestään, vaikka kovin usein ei meillä lapsetkaan karkkia pyydä. Isoveli on ns. huono karkinsyöjä, häneltä saattaa jäädä pienestäkin karkkiaskista osa syömättä ja Pikkuveli ei vielä osaa pyytää. Harmi, että tämä uusi vero ei koske perunalastuja ja muuta epäterveellistä suolaista, joihin itselläni on suurempi vaara sortua kun makeaan.
 |
| Arvomaku |
maanantai 17. tammikuuta 2011
Extremedietillä
Olen löytänyt vahingossa oikean tehodietin, parissa päivässä on paino pudonnut jo kolme kiloa ja siltä tuntuu, ettei se vielä tähän lopu!
En kyllä suosittele tätä kenellekään, ei liene kovin terveellistä ja lääkäriin minäkin jouduin tänään pehvani raahaamaan. Nieluviljelytuloksia odotellessa, mutta diagnosi näyttää olevan silmämääräisesti tarkasteltuna angina tonsillaris, bakteeriperäinen nielutulehdus. Ei pysty syömään mitään, ruokahalut on alle nollan, olen kovassa kuumeessa jo kolmatta päivää ja muutama kuumepiikki on aiheuttanut oksentelua. Että olen vähän heikossa hapessa... Kädet vapisee, päätä ja kaulaa särkee, nieleminen on hyvin tuskallista. Maha murisee nälkää, mutta leipäläpi on tukossa. Elämäni mies toi minulle tänään päivällä lohdutukseksi Maraboun Daim suklaata, mutta olen syönyt vasta noin kuusi palaa. Ei vaan maistu.
No käy se näinkin: startti laihikselle...
En kyllä suosittele tätä kenellekään, ei liene kovin terveellistä ja lääkäriin minäkin jouduin tänään pehvani raahaamaan. Nieluviljelytuloksia odotellessa, mutta diagnosi näyttää olevan silmämääräisesti tarkasteltuna angina tonsillaris, bakteeriperäinen nielutulehdus. Ei pysty syömään mitään, ruokahalut on alle nollan, olen kovassa kuumeessa jo kolmatta päivää ja muutama kuumepiikki on aiheuttanut oksentelua. Että olen vähän heikossa hapessa... Kädet vapisee, päätä ja kaulaa särkee, nieleminen on hyvin tuskallista. Maha murisee nälkää, mutta leipäläpi on tukossa. Elämäni mies toi minulle tänään päivällä lohdutukseksi Maraboun Daim suklaata, mutta olen syönyt vasta noin kuusi palaa. Ei vaan maistu.
No käy se näinkin: startti laihikselle...
lauantai 15. tammikuuta 2011
Ei ole köyhää karvoihin katsominen
Ihoni on periaatteessa melko hyvä ja tasavärinen, joten kasvojen meikkaus ei ole täysin pakollista. Kehtaan oikein hyvin käydä kaupassa ilman meikkiä. Hiusteni suhteen olen paljon neuroottisempi, ne pitää aina olla jotenkin laitetut, hyvin leikatut ja värjätyt ja hiusten pitää olla vinkuvan puhtaat. En suostu lähtemään edes esikoulun pihaan pipo päässä jos hiukset eivät ole puhtaat. Bad hair day on vakavampi kohtalo kun rikkinäiset sukkahousut tai punajuuritahra valkealla paidalla. ;)
Oma hiusvärini on tummahko, mutta täysin väritön. Tiedäthän, miltä keväinen katupöly näyttää kun sitä kertyy paljon yhteen paikkaan? Luonnollinen sävy hiuksissani on juuri sitä samaa ihastuttavaa värittömyyttä. Joten värjäys on minulle oikeastaan melkein pakollista. Olen rohkea kokeilija, mitä väriin ja hiustyyliin tulee, mutta kenen tahansa käsittelyyn en suostu.
Onnekseni olen löytänyt kotikaupungistani luottokampaajan, joka on teknisesti lahjakas ja äärettömän taitava, idearikas ja aivan ihana ihminen. Ja luonnollisesti kampaamo on suorastaan törkeän kallis. Onneksi olemme sykronisoineet lastenhankinnan, joten hän on tällä hetkellä hoitovapaalla kuten minäkin. Tällä hetkellä en edes pääsisi hänen käsittelyynsä vaikka haluaisin, mikä tietysti vähentää merkittävästi sitä tuskaa, ettei kodinhoidontuella elävä ihminen voi kampaajalla juosta riittävän säännöllisesti. Tilannetta helpottaa hieman myös se, että hiukseni ovat sen verran pitkät, että ne saa hätäponnarille, joka on ihan hyvä tapa laittaa hiukset kun muuta ei ole saatavilla. Sopii kiireisen kotiäidin paniikkiaamuihin ja lopputulos on kuitenkin täpärästi siedettävän puolella.
Jossain kohtaa on kuitenkin pakko tehdä jotain, oma hiusväri alkoi uhkaavasti näkyä, mutta kukkarossa minua katseli vain pohja, joten vieraallekaan kampaajalle ei ollut varaa mennä. Otin omalla mittapuullani mitattuna valtaisan riskin, ostin kotivärin ja rekrytoin Elämäni Miehen värjäämään hiukseni. Moni mies saattaisi tässä kohtaa nousta kapinaan, mutta en ole huonoa miestä ottanut. Elämäni Mies tarttui kampaan ja väriainetuubiin kun vanha tekijä ja loihti minulle oikein siedettävän uuden sävyn hiuksiin. Lopputulos oli tasainen, väri on ihan kiva ja ainakin oma tylsä tyvikasvu on piilossa. "Kampaajakäynti" taisi tällä kertaa olla huikeat 12 euroa. Käy se näemmä äärimmäisessä hätätilanteessa näinkin. Hieman kyllä jännitti...
Kaikesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään, vaikka olisin miten köyhä hyvänsä. Kaupan shampoot ja hoitoaineet eivät vaan kelpaa. Hyllystäni löytyy aivan varmasti aina Tigin shampoo ja hoitoaine, väri vaihtuu, mutta merkki pysyy. Myös muut hiustuotteet on aina kampaamomerkkikamaa, ainut missä tässä asiassa joustan on hiuslakka, sen saatan ostaa toisinaan myös ruokakaupasta. Onneksi Hairstore myy Tigin isoja pulloja usein alennusmyynnissä ja niiden riittoisuus on sitä luokkaa, että kovin usein ei joudu uusia aineita ostamaan. Näin kotiäitikin voi pitää edes kynsin ja hampain jostain pienestä ylellisyydestään kiinni, vaikka kaikesta muusta joutuukin tinkimään.
Hyllystäni löytyy tällä hetkellä vastakorkatut pullot Tigin Bed Head Superstar shampoota ja hoitoainetta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun ostin Superstaria ja täytyy kyllä sanoa, että tuotteet tekevät sen minkä lupaavat, hiukset tuntuivat jo heti ensimmäisellä käyttökerralla paljon paksummilta ja tuuheammilta. Sanomattakin selvää, että tuoksukin on aivan ihana...
Oma hiusvärini on tummahko, mutta täysin väritön. Tiedäthän, miltä keväinen katupöly näyttää kun sitä kertyy paljon yhteen paikkaan? Luonnollinen sävy hiuksissani on juuri sitä samaa ihastuttavaa värittömyyttä. Joten värjäys on minulle oikeastaan melkein pakollista. Olen rohkea kokeilija, mitä väriin ja hiustyyliin tulee, mutta kenen tahansa käsittelyyn en suostu.
Onnekseni olen löytänyt kotikaupungistani luottokampaajan, joka on teknisesti lahjakas ja äärettömän taitava, idearikas ja aivan ihana ihminen. Ja luonnollisesti kampaamo on suorastaan törkeän kallis. Onneksi olemme sykronisoineet lastenhankinnan, joten hän on tällä hetkellä hoitovapaalla kuten minäkin. Tällä hetkellä en edes pääsisi hänen käsittelyynsä vaikka haluaisin, mikä tietysti vähentää merkittävästi sitä tuskaa, ettei kodinhoidontuella elävä ihminen voi kampaajalla juosta riittävän säännöllisesti. Tilannetta helpottaa hieman myös se, että hiukseni ovat sen verran pitkät, että ne saa hätäponnarille, joka on ihan hyvä tapa laittaa hiukset kun muuta ei ole saatavilla. Sopii kiireisen kotiäidin paniikkiaamuihin ja lopputulos on kuitenkin täpärästi siedettävän puolella.
Jossain kohtaa on kuitenkin pakko tehdä jotain, oma hiusväri alkoi uhkaavasti näkyä, mutta kukkarossa minua katseli vain pohja, joten vieraallekaan kampaajalle ei ollut varaa mennä. Otin omalla mittapuullani mitattuna valtaisan riskin, ostin kotivärin ja rekrytoin Elämäni Miehen värjäämään hiukseni. Moni mies saattaisi tässä kohtaa nousta kapinaan, mutta en ole huonoa miestä ottanut. Elämäni Mies tarttui kampaan ja väriainetuubiin kun vanha tekijä ja loihti minulle oikein siedettävän uuden sävyn hiuksiin. Lopputulos oli tasainen, väri on ihan kiva ja ainakin oma tylsä tyvikasvu on piilossa. "Kampaajakäynti" taisi tällä kertaa olla huikeat 12 euroa. Käy se näemmä äärimmäisessä hätätilanteessa näinkin. Hieman kyllä jännitti...
Kaikesta en ole kuitenkaan valmis tinkimään, vaikka olisin miten köyhä hyvänsä. Kaupan shampoot ja hoitoaineet eivät vaan kelpaa. Hyllystäni löytyy aivan varmasti aina Tigin shampoo ja hoitoaine, väri vaihtuu, mutta merkki pysyy. Myös muut hiustuotteet on aina kampaamomerkkikamaa, ainut missä tässä asiassa joustan on hiuslakka, sen saatan ostaa toisinaan myös ruokakaupasta. Onneksi Hairstore myy Tigin isoja pulloja usein alennusmyynnissä ja niiden riittoisuus on sitä luokkaa, että kovin usein ei joudu uusia aineita ostamaan. Näin kotiäitikin voi pitää edes kynsin ja hampain jostain pienestä ylellisyydestään kiinni, vaikka kaikesta muusta joutuukin tinkimään.
Hyllystäni löytyy tällä hetkellä vastakorkatut pullot Tigin Bed Head Superstar shampoota ja hoitoainetta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun ostin Superstaria ja täytyy kyllä sanoa, että tuotteet tekevät sen minkä lupaavat, hiukset tuntuivat jo heti ensimmäisellä käyttökerralla paljon paksummilta ja tuuheammilta. Sanomattakin selvää, että tuoksukin on aivan ihana...
 |
| Onnea voi ostaa... |
perjantai 14. tammikuuta 2011
Muodista ja muodottomuudesta
Minä olen vartalomalliltani omena, kuten tuosta "sukunimestäkin" voi päätellä. Olen myös melko lyhyt eli noin 160 senttiä. Minulla on melko epätyypillisesti lähes normikokoinen ahteri ja reidetkään eivät ole mitenkään erityisen paksut, ylipainosta huolimatta. Selkäni on lyhyt ja jalat pitkät. Tai no niin pitkät kun sitä tällaisella tumpilla voi olla. Rintani ovat kokoa C tai D riippuen liivimerkistä. Ja läski pakkaa kertymään siis vatsanseudulle.
Tämä tuottaa ongelmia vaatekaupoissa enemmänkin kun tuskaksi asti. Jostain syystä nämä yleisimmät ketjuliikkeet, jotka myyvät isompia kokoja pitävät linjauksena sitä, että lihava ihminen on persevä ja rintava, omaa vyötärön ja on vähintään 180 senttiä pitkä. Housuissa on reisien kohdalla tilaa vaikka toiselle samanlaiselle jalalle ja silti vyötäröltä ei mene napit kiinni. Paidoissa on niin isot kaula-aukot, että joutuu pitämään alla toista paitaa, jos ei halua vilautella niitä mummomallin rintaliivejään joka toiselle vastaantulijalle. Pitkähihaisissa paidoissa muutoin sopiva koko tarkoittaa sitä, että hihat laahaavat maata.
Kauniiden alusvaatteiden löytäminen plussakoossa on ihan arpapeliä, turha unelmoidakaan ainakaan mistään kivan värisistä rintaliiveistä. Mustaa, valkoista ja puuteria on tarjolla kyllä. Itsellä liiviostoksissa pahin ongelma on se, että rintani ovat kaiken muun pahan lisäksi vielä melkoisen eri kokoiset, jotenka kun toinen bosa istuu liivissä hyvin, toinen joko tursuu yli tai hölskyy kupissaan...
Isot koot eivät myöskään juuri koskaan pääse alennusmyynteihin asti, muutamia hajakokoja lukuunottamatta ja koska painoni on kuitenkin kaikesta huolimatta kaksinumeroisten puolella, en ihan kauhean isoja kokoja tarvitse, mutta aniharvoin löydän niistä normivaatteista mitään sopivaa. Isojen kokojen värimaailma on joko mustaa tai sitten sellaista mummon huonekalu- ja tapettikuosia, eli kukkaa ja kukkaa ja vielä kerran kukkaa. Sanomattakin selvää, että vihaan kukkakuoseja vaatteissani. En halua ylipainostani huolimatta sulautua mummolan seiniin.
Tiedän oikein hyvin, että vaatteiden metsästys on monelle muullekin kun itselleni silkkaa tuskaa. Tuskaa kyllä suurentaa tässä vaatekoossa ollessaan se tieto, että suurin osa kaupoista ei tarjoa minulle mitään ja jos ei halua maksaa erikoisliikkeiden superkalliita hintoja, niin sitten on vaihtoehtoina itselläni lähinnä Seppälä, Kappahl ja Lindex. H&M on ainakin minun lähiympäristössäni lopettanut isojen kokojen myynnin kokonaan (maailmasta on vissiin läski vähentynyt?). Käväisin joku aika sitten kysymässä lähimmästä Aleksi 13 myymälästä tanskalaisen Zizzin vaatteita kun netissä törmäsin tietoon, että tätä plussakoon vaatemerkkiä jotkut Aleksi 13 liikkeistä myy. No löytyihän sieltä: yhdet farkut ja musta tunika. Jee... Mitäpä muuta sitä läski päälleen kaipaa?
Vaatekaappini sisällöstä noin 70% koostuu mustista trikoopaidoista. Ja mikäs siinä, musta on aina tyylikäs valinta, mutta kun viime aikoina olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, että nämä ketjukauppojen trikoot eivät kestä kun pari pesua ja siinä se. Viimeksi kesällä ostin kaksi mustaa t-paitaa joissa molemmissa oli reikä saumassa parin käyttökerran jälkeen. Niin että ensin metsästän viikkotolkulla kissojen ja koirien kanssa vaatetta joka ei laahaa maata ja pysyy päällä (yli-isot kaula-aukot ja ylipitkät hihat jos muistat) tai josta en tursu yli. Sen jälkeen pesen ne pari kertaa jonka jälkeen rievuksi muuttunut epämuotoinen möykky purkaantuu saumoistaan. Vähemmästäkin saattaa mennä välillä hermot.
Tällä hetkellä minulla ei ole kovin suurta painetta pukeutua, kun vietän päivistäni noin 95% kotona. Tämänhetkiset työkaverini (Iso- ja Pikkuveli, Kolli ja Elämäni Mies) eivät juuri välitä vaikka pidänkin vaaleanpunaisia jumppatrikoita ja vadelmanpunaista t-paitaa sinisten villasukken kanssa lähes päivittäin. Mutta olisihan se ihan mukavaa jos silloin harvoin kun esikoulun pihaa pidemmälle eksyy, laittaa päällensä jotain hyvin istuvaa ja kaunista. Ja töihinkin pitää ehkä joskus vielä mennä...
Vieroksun oudon muotoni vuoksi nettiostoksia, vartalotyyppini hankaluus iskee niin usein itsenikin ällikältä, että tuntuu riskipeliltä hankkia vaatteita niitä sovittamatta. Mutta kyllä kieltämättä tietäisin paikan, jonne voisin tuhlata useammankin sata euroa rahaa ilman omantunnontuskia. Siis jos minulla olisi rahaa... Voisin esim. hankkia nämä farkut, tämän tunikan ja tämän neuletakin. Puhumattakaan tästä aivan ihanasta takista. Voisin ehkä myydä molemmat mummovainaani siitä ilosta, että pääsisin tuonne sovittelemaan. Mitenköhän isot rahat saisi parista parikymmentä vuotta mullan alla muhineesta mummosta?
Äh, tähän piti etsiä joku kiva kuva koristeeksi, mutta totesin, etten löydä laillista tapaa lisätä kuvia blogiini. Katselkaa vaikka tätä blogia, siellä on ihania isoja naisia ja kauniita kuvia. :)
Tämä tuottaa ongelmia vaatekaupoissa enemmänkin kun tuskaksi asti. Jostain syystä nämä yleisimmät ketjuliikkeet, jotka myyvät isompia kokoja pitävät linjauksena sitä, että lihava ihminen on persevä ja rintava, omaa vyötärön ja on vähintään 180 senttiä pitkä. Housuissa on reisien kohdalla tilaa vaikka toiselle samanlaiselle jalalle ja silti vyötäröltä ei mene napit kiinni. Paidoissa on niin isot kaula-aukot, että joutuu pitämään alla toista paitaa, jos ei halua vilautella niitä mummomallin rintaliivejään joka toiselle vastaantulijalle. Pitkähihaisissa paidoissa muutoin sopiva koko tarkoittaa sitä, että hihat laahaavat maata.
Kauniiden alusvaatteiden löytäminen plussakoossa on ihan arpapeliä, turha unelmoidakaan ainakaan mistään kivan värisistä rintaliiveistä. Mustaa, valkoista ja puuteria on tarjolla kyllä. Itsellä liiviostoksissa pahin ongelma on se, että rintani ovat kaiken muun pahan lisäksi vielä melkoisen eri kokoiset, jotenka kun toinen bosa istuu liivissä hyvin, toinen joko tursuu yli tai hölskyy kupissaan...
Isot koot eivät myöskään juuri koskaan pääse alennusmyynteihin asti, muutamia hajakokoja lukuunottamatta ja koska painoni on kuitenkin kaikesta huolimatta kaksinumeroisten puolella, en ihan kauhean isoja kokoja tarvitse, mutta aniharvoin löydän niistä normivaatteista mitään sopivaa. Isojen kokojen värimaailma on joko mustaa tai sitten sellaista mummon huonekalu- ja tapettikuosia, eli kukkaa ja kukkaa ja vielä kerran kukkaa. Sanomattakin selvää, että vihaan kukkakuoseja vaatteissani. En halua ylipainostani huolimatta sulautua mummolan seiniin.
Tiedän oikein hyvin, että vaatteiden metsästys on monelle muullekin kun itselleni silkkaa tuskaa. Tuskaa kyllä suurentaa tässä vaatekoossa ollessaan se tieto, että suurin osa kaupoista ei tarjoa minulle mitään ja jos ei halua maksaa erikoisliikkeiden superkalliita hintoja, niin sitten on vaihtoehtoina itselläni lähinnä Seppälä, Kappahl ja Lindex. H&M on ainakin minun lähiympäristössäni lopettanut isojen kokojen myynnin kokonaan (maailmasta on vissiin läski vähentynyt?). Käväisin joku aika sitten kysymässä lähimmästä Aleksi 13 myymälästä tanskalaisen Zizzin vaatteita kun netissä törmäsin tietoon, että tätä plussakoon vaatemerkkiä jotkut Aleksi 13 liikkeistä myy. No löytyihän sieltä: yhdet farkut ja musta tunika. Jee... Mitäpä muuta sitä läski päälleen kaipaa?
Vaatekaappini sisällöstä noin 70% koostuu mustista trikoopaidoista. Ja mikäs siinä, musta on aina tyylikäs valinta, mutta kun viime aikoina olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, että nämä ketjukauppojen trikoot eivät kestä kun pari pesua ja siinä se. Viimeksi kesällä ostin kaksi mustaa t-paitaa joissa molemmissa oli reikä saumassa parin käyttökerran jälkeen. Niin että ensin metsästän viikkotolkulla kissojen ja koirien kanssa vaatetta joka ei laahaa maata ja pysyy päällä (yli-isot kaula-aukot ja ylipitkät hihat jos muistat) tai josta en tursu yli. Sen jälkeen pesen ne pari kertaa jonka jälkeen rievuksi muuttunut epämuotoinen möykky purkaantuu saumoistaan. Vähemmästäkin saattaa mennä välillä hermot.
Tällä hetkellä minulla ei ole kovin suurta painetta pukeutua, kun vietän päivistäni noin 95% kotona. Tämänhetkiset työkaverini (Iso- ja Pikkuveli, Kolli ja Elämäni Mies) eivät juuri välitä vaikka pidänkin vaaleanpunaisia jumppatrikoita ja vadelmanpunaista t-paitaa sinisten villasukken kanssa lähes päivittäin. Mutta olisihan se ihan mukavaa jos silloin harvoin kun esikoulun pihaa pidemmälle eksyy, laittaa päällensä jotain hyvin istuvaa ja kaunista. Ja töihinkin pitää ehkä joskus vielä mennä...
Vieroksun oudon muotoni vuoksi nettiostoksia, vartalotyyppini hankaluus iskee niin usein itsenikin ällikältä, että tuntuu riskipeliltä hankkia vaatteita niitä sovittamatta. Mutta kyllä kieltämättä tietäisin paikan, jonne voisin tuhlata useammankin sata euroa rahaa ilman omantunnontuskia. Siis jos minulla olisi rahaa... Voisin esim. hankkia nämä farkut, tämän tunikan ja tämän neuletakin. Puhumattakaan tästä aivan ihanasta takista. Voisin ehkä myydä molemmat mummovainaani siitä ilosta, että pääsisin tuonne sovittelemaan. Mitenköhän isot rahat saisi parista parikymmentä vuotta mullan alla muhineesta mummosta?
Äh, tähän piti etsiä joku kiva kuva koristeeksi, mutta totesin, etten löydä laillista tapaa lisätä kuvia blogiini. Katselkaa vaikka tätä blogia, siellä on ihania isoja naisia ja kauniita kuvia. :)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
Leijonasukat
Käsityöblogini tosiaan kupsahti käytön puutteessa joskus syksyllä 2009. Olen kyllä senkin jälkeen saanut aikaan yhtä ja toista, mutta blogiini en niitä jaksanut päivittää. Kahta blogia en jaksa päivittää, joten nyt saatte sitten kärsiä/ihastua kätteni jäljistä täällä.
En ole mikään käsityömestari, saatan saada aikaan ihan yhtä hyvin aikaan jotain epäonnista kun käyttökelpoista. Tosin monet kelvottomaksi julistamani käsityöt ovat vähän aikaa muhittuaan päätyneet kuitenkin käyttöön. Näin kävi eräille huonoiksi julistamilleni Step langasta neulotuille villasukille. Löysin ne syksyllä kaapistani ja olen käyttänyt niitä lähestulkoon päivittäin siitä asti. Koska lanka on ohutta, sukka mahtuu hyvin kenkiin, eikä ole liian kuuma kotona pidettäväksi. Ainut vika minkä niistä oikeastaan löysin, oli että varsi oli makuuni liian pitkä. Käytän oikeastaan vallan lyhytvartisia puuvillasukkia, joten oli kovin loogista neuloa saman mittaiset villasukatkin.
Olen valokuvaajana erittäin huono, kameranikin on pieni pokkari, jonka kuvanlaadussa olisi paljon toivomisen varaa ja kuten kaikki tietävät, talvella hyvien kuvien saanti on melko epätoivoista. Ja että on erityisen hankalaa yrittää kuvata sukkia omassa jalassa. Mutta joudutte silti kärsimään kuvatodisteesta:
Kuvasin tällä kertaa työni melkein valmiina, toisesta sukasta puuttuu enää pari hassua kärkikavennusta, mutta piti käyttää lyhyt valoisa aika hyväkseen. Tosin kuvasta sitä ei ehkä usko, otin noin sata kuvaa ja tämä oli niistä paras. Jalkani näyttää melko turvonneelle, vaikka tosiasiassa tuo mötkö on luonnossa kohtuullisen siro ja kokoa 37.
Lankana on siis Austermann Step horoskooppilanka. Väri on leijona, vaikka se ei olekaan oma horoskooppimerkkini. Mutta oranssi väri viehätti enemmän kun mikään muu vaihtoehto. Sukkien ohje on napattu Ullasta, ohjeen nimi on Raita. Tosin varsi on tarkoituksella jätetty paljon lyhyemmäksi, enkä tietenkään noudattanut ohjeen raidoitusta. Yritin kyllä hiukan katsoa, että sukkien raidat menisivät jotenkin synkassa keskenään, mutta koska tuo lanka ei noudata kovin loogista järjestystä raitojen suhteen, hyvä yritys jäi yritykseksi. Lisäksi lanka näytti kerällä herkullisemmalta kun luonnossa, oikeastaan se nyt oli ihan tiedossakin, pätkävärjätyt tuottavat melkein systemaattisesti pettymyksiä. Siitä huolimatta uskon, että nämä tulee käytettyä loppuun. Lankaakin jäi lyhyen varren vuoksi niin paljon, että taitaa tuosta tulla vielä toinenkin pari.
Pikkuveli löysi digiboksin kaukosäätimen ja katsoo nyt jo kolmatta kertaa boksille tallennetun leffan alkuun tallentunutta Kenoarvontaa (taitava taapero minulla?). Pitänee käydä puuttumassa asiaan, ennen kun saa vahingossa poistettua koko elokuvan...
En ole mikään käsityömestari, saatan saada aikaan ihan yhtä hyvin aikaan jotain epäonnista kun käyttökelpoista. Tosin monet kelvottomaksi julistamani käsityöt ovat vähän aikaa muhittuaan päätyneet kuitenkin käyttöön. Näin kävi eräille huonoiksi julistamilleni Step langasta neulotuille villasukille. Löysin ne syksyllä kaapistani ja olen käyttänyt niitä lähestulkoon päivittäin siitä asti. Koska lanka on ohutta, sukka mahtuu hyvin kenkiin, eikä ole liian kuuma kotona pidettäväksi. Ainut vika minkä niistä oikeastaan löysin, oli että varsi oli makuuni liian pitkä. Käytän oikeastaan vallan lyhytvartisia puuvillasukkia, joten oli kovin loogista neuloa saman mittaiset villasukatkin.
Olen valokuvaajana erittäin huono, kameranikin on pieni pokkari, jonka kuvanlaadussa olisi paljon toivomisen varaa ja kuten kaikki tietävät, talvella hyvien kuvien saanti on melko epätoivoista. Ja että on erityisen hankalaa yrittää kuvata sukkia omassa jalassa. Mutta joudutte silti kärsimään kuvatodisteesta:
 |
| Leijonasukat melkein valmiina |
Kuvasin tällä kertaa työni melkein valmiina, toisesta sukasta puuttuu enää pari hassua kärkikavennusta, mutta piti käyttää lyhyt valoisa aika hyväkseen. Tosin kuvasta sitä ei ehkä usko, otin noin sata kuvaa ja tämä oli niistä paras. Jalkani näyttää melko turvonneelle, vaikka tosiasiassa tuo mötkö on luonnossa kohtuullisen siro ja kokoa 37.
Lankana on siis Austermann Step horoskooppilanka. Väri on leijona, vaikka se ei olekaan oma horoskooppimerkkini. Mutta oranssi väri viehätti enemmän kun mikään muu vaihtoehto. Sukkien ohje on napattu Ullasta, ohjeen nimi on Raita. Tosin varsi on tarkoituksella jätetty paljon lyhyemmäksi, enkä tietenkään noudattanut ohjeen raidoitusta. Yritin kyllä hiukan katsoa, että sukkien raidat menisivät jotenkin synkassa keskenään, mutta koska tuo lanka ei noudata kovin loogista järjestystä raitojen suhteen, hyvä yritys jäi yritykseksi. Lisäksi lanka näytti kerällä herkullisemmalta kun luonnossa, oikeastaan se nyt oli ihan tiedossakin, pätkävärjätyt tuottavat melkein systemaattisesti pettymyksiä. Siitä huolimatta uskon, että nämä tulee käytettyä loppuun. Lankaakin jäi lyhyen varren vuoksi niin paljon, että taitaa tuosta tulla vielä toinenkin pari.
Pikkuveli löysi digiboksin kaukosäätimen ja katsoo nyt jo kolmatta kertaa boksille tallennetun leffan alkuun tallentunutta Kenoarvontaa (taitava taapero minulla?). Pitänee käydä puuttumassa asiaan, ennen kun saa vahingossa poistettua koko elokuvan...
tiistai 11. tammikuuta 2011
Painonhillinnästä
Kuten jo kerroin, olen reippaasti ylipainoinen. Minulla ei varsinaisesti ole mitään syömiseen liittyvää isoa ongelmaa, mutta niin moni pieni juttu on pielessä, että painoa on vuosien myötä päässyt kertymään. Olen ollut ylipainoinen jo kolmikuisesta asti, mutta isoin painonnousu alkoi varmaan noin 18 vuotiaana, jolloin muutin pois kotoa. Päivittäinen pyöräily loppui ajokoritin saantiin ja e-pillerit lisäsivät ruokahaluani. Paino hilaantui pikkuhiljaa ylöspäin. En omistanut vaakaa, eikä sitä ollut edes lapsuudenkodissani, joten minulla ei oikeastaan ole aavistustakaan miten painoni on kehittynyt ennen kun heräsin todellisuuteen joskus seitsemän vuotta sitten.
En ole juuri syönyt makeaa koskaan, saatan hyvin olla viikkokausia ilman karkkia tai jäätelöä. Myöskään suklaata ei tule syötyä kun äärimmäisen harvoin. Lapsena painoni lähti nousuun jo kolmikuisena kun äiti alkoi syöttää minulle voita. (Minkä hän edelleen uskoo olevan ihan jees ruoka-aine vastasyntyneestä alkaen). Hänellä oli myös tapana ostaa minulle joka viikonlopuksi iso pullo limpparia ja perunalastuja. Tällä hetkellä jos tarkkaan ajattelen, suurin syy painoni nousulle nuorena on ollut juuri limpparit. Muuten olen enemmän suolaisen ystävä ja rakastan erityisen paljon juustoja.
Ylipainoni ei ole estänyt minua elämästä ja painostani huolimatta olen elänyt ihan täyttä elämää. Minä en ikinä sairastele ja voin muutoinkin ihan loistavasti. Verenpaineet ja muut arvot ovat aina olleet tosi hyviä. Laihduttamiselle ei varsinaisesti ole ollut koskaan mitään muuta syytä kun halu laihtua. Olen aina ollut lihava, joten olisi toisaalta hauska joskus kokeilla miltä tuntuisi olla normaali. Tai edes vähän normaalimpi. Sairastuminen pelottaa joo, mutta tuntuu tällä kohtaa turhan etäiselle asialle kun mitään hälyyttävää ei koskaan ole tullut terveyden puolesta vastaan. Huono yleiskunto minulla on ja joskus harvakseltaan se häiritsee, mutta enemmän henkisesti kun muutoin. Jaksan kyllä raahata pehvani kaikkialle minne olen halunnut mennäkin, mutta olisihan se kivampi esimerkiksi kävellä portaat reippaammin ylös.
Laihduttanut olen oikeastaan vain kolme kertaa. Ensimmäinen kunnon laihdutuskuurini oli vuonna 2003, jolloin onnistuin pudottamaan painoani noin 12 kiloa. Laihdutin silloin Painonvartijoissa ja siitä ajasta jotkut opit iskostuivat takaraivooni, mutta hyvin alkanut laihdutus lopahti kun Isoveli ilmoitti tulostaan. Raskaus ei lisännyt painoani silloin kun ehkä pari kolme kiloa, mutta imetysaikana lihoin takaisin kaiken minkä sain pois.
Käväisin pari kertaa myöhemminkin PV:ssa, mutta todellista laihtumista ei tainnut tapahtua lainkaan. Koin ne kokoukset ihan typerinä, lihavat ihmiset puhuvat joka viikko puolitoista tuntia pullan syönnistä ja maksavat lystistä itsensä kipeäksi. Oma ryhmänvetäjämme todellakin keskittyi lähinnä kehumaan sitä, miten on pystynyt hillitsemään makeanhimojaan. Ihan kiva hänelle, mutta vähän siitä oli apua minulle, joka en kärsi makeanhimosta lainkaan. Tosin silloin tuli syötyä myös paljon niitä mehukeittoja ja muita makeita välipaloja, jotka itselläni aiheuttaa pidemmän aikaa syötynä makeanhimoja.
Toinen parempi laihdutuskuurini alkoi vuonna 2008 jolloin niskahartiasärky ja jatkuva työstä aiheutunut selkän reistailu ajoi minut kuntosalille. Tämä oli ensimmäinen vakava yritys liikkua sen jälkeen kun pääsin eroon koululiikunnasta. Kun huomasin, ettei kaikki liikunta olekaan oletusarvoisesti ihan järkyttävän kamalaa nöyryytystä, innostuin tosissani kokeilemaan jos mitä jumppaa ja muuta. Sen liikuntainnostuksen seurauksena aloin myös syödä terveellisemmin. Löysin silloin Kiloklubin ja laihduin ihan mukavasti sen ja blogini avustamana melkein kymmenisen kiloa, mutta laihdutus päättyi taas raskauteen. Tällä kertaa tuloksena Pikkuveli, joka syntyi syksyllä 2009. Sen jälkeen olen yhden paremman putken saanut alkuun Kiloklubin ja liikunnan avulla viime keväänä, mutta kuntoiluinto lopahti helteisiin ja syksy meni ihan möllöttäessä.
Uskon vakaasti, että Patrik Borgin metodi toimii käytännössä itselleni kaikkein parhaiten, hänhän on yksi asiantuntijoista Kiloklubin takana. Omistan kirjan Rentoa painonhallintaa ja olen ihan varma, että se kirja on se tie mitä minun pitäisi kulkea. Tiedän teoriassa kaiken tarpeellisen miten paino putoaa, enkä siis tarvitse sen suhteen mitään lisäoppeja.
Alan vähitellen hahmottaa mikä laihdutuksessani on tähän asti ollut pielessä ja huomaan taas kun aloin laihdutusta vähänkin pohtimaan, tekeväni samat virheet uudelleen. Kun minä laihdutan, teen sen sitten niin, että kaikki lamput sytytetään kerralla, nostan lipun salkoon, että nyt meillä alkaa Uusi Elämä. Hyvä etten lehteen kirjoita isoa juttua, että Nyt Olivia Alkaa Laihduttamaan. Teen laihdutuksestani valtavan haloon ja pyrin ehdottomaan täydellisyyteen joka käänteessä. Punnitsen jokaisen suupalan, merkkaan ylös ja juon vaikka iltapalalla lasin oliiviöljyä, että saan aikaan ihanteellisen ruokavalion. Sanomattakin on selvää, ettei tuollainen into säily kovin pitkään ja kun ensimmäinen väsähdys iskee, loppuu laihdutuskin.
Nyt olen pohtinut tätä asiaa niin, että minun pitää edetä asian kanssa h-i-t-a-a-s-t-i. Korjaan tästä eteenpäin yhden pienen asian ruokavaliossani kuukausittain. Punnitsen itseni vain kerran viikossa, en merkkaa tulosta mitenkään ylös, mutta haluan tietää mitä painolle tapahtuu ja mitkä asiat vaikuttavat eniten painooni. Tänne voin kertoa suurinpiirtein miten viikko on mennyt, mutta en tee mitään painokäyriä tai taulukoita. Minä en nyt laihduta, minä vaan muutan tottumuksiani. Jos paino jossain kohtaa lähtee laskuun, olen saavuttanut tavoitteeni.
Tammikuun korjausliike on jo alkanut. Tässä kuussa tarkoitukseni on keskittyä veden juomiseen. Itselläni puuttuu janon tunne kokonaan ja saatan illalla herätä huomaamaan, etten ole juonut lasillistakaan vettä koko päivänä. Juon kyllä vettä ihan mieluusti, parhaiten uppoaa ihan huoneenlämpöinen kraanavesi. Ongelma on vaan siinä, etten muista juoda. Eli nyt keskityn pelkästään siihen, että juon sen kahdeksan lasillista vettä päivässä, pitkin päivää, eikä niin, että sitä juodaan sitten kannullinen illalla ennen nukkumista.
En ole juuri syönyt makeaa koskaan, saatan hyvin olla viikkokausia ilman karkkia tai jäätelöä. Myöskään suklaata ei tule syötyä kun äärimmäisen harvoin. Lapsena painoni lähti nousuun jo kolmikuisena kun äiti alkoi syöttää minulle voita. (Minkä hän edelleen uskoo olevan ihan jees ruoka-aine vastasyntyneestä alkaen). Hänellä oli myös tapana ostaa minulle joka viikonlopuksi iso pullo limpparia ja perunalastuja. Tällä hetkellä jos tarkkaan ajattelen, suurin syy painoni nousulle nuorena on ollut juuri limpparit. Muuten olen enemmän suolaisen ystävä ja rakastan erityisen paljon juustoja.
Ylipainoni ei ole estänyt minua elämästä ja painostani huolimatta olen elänyt ihan täyttä elämää. Minä en ikinä sairastele ja voin muutoinkin ihan loistavasti. Verenpaineet ja muut arvot ovat aina olleet tosi hyviä. Laihduttamiselle ei varsinaisesti ole ollut koskaan mitään muuta syytä kun halu laihtua. Olen aina ollut lihava, joten olisi toisaalta hauska joskus kokeilla miltä tuntuisi olla normaali. Tai edes vähän normaalimpi. Sairastuminen pelottaa joo, mutta tuntuu tällä kohtaa turhan etäiselle asialle kun mitään hälyyttävää ei koskaan ole tullut terveyden puolesta vastaan. Huono yleiskunto minulla on ja joskus harvakseltaan se häiritsee, mutta enemmän henkisesti kun muutoin. Jaksan kyllä raahata pehvani kaikkialle minne olen halunnut mennäkin, mutta olisihan se kivampi esimerkiksi kävellä portaat reippaammin ylös.
Laihduttanut olen oikeastaan vain kolme kertaa. Ensimmäinen kunnon laihdutuskuurini oli vuonna 2003, jolloin onnistuin pudottamaan painoani noin 12 kiloa. Laihdutin silloin Painonvartijoissa ja siitä ajasta jotkut opit iskostuivat takaraivooni, mutta hyvin alkanut laihdutus lopahti kun Isoveli ilmoitti tulostaan. Raskaus ei lisännyt painoani silloin kun ehkä pari kolme kiloa, mutta imetysaikana lihoin takaisin kaiken minkä sain pois.
Käväisin pari kertaa myöhemminkin PV:ssa, mutta todellista laihtumista ei tainnut tapahtua lainkaan. Koin ne kokoukset ihan typerinä, lihavat ihmiset puhuvat joka viikko puolitoista tuntia pullan syönnistä ja maksavat lystistä itsensä kipeäksi. Oma ryhmänvetäjämme todellakin keskittyi lähinnä kehumaan sitä, miten on pystynyt hillitsemään makeanhimojaan. Ihan kiva hänelle, mutta vähän siitä oli apua minulle, joka en kärsi makeanhimosta lainkaan. Tosin silloin tuli syötyä myös paljon niitä mehukeittoja ja muita makeita välipaloja, jotka itselläni aiheuttaa pidemmän aikaa syötynä makeanhimoja.
Toinen parempi laihdutuskuurini alkoi vuonna 2008 jolloin niskahartiasärky ja jatkuva työstä aiheutunut selkän reistailu ajoi minut kuntosalille. Tämä oli ensimmäinen vakava yritys liikkua sen jälkeen kun pääsin eroon koululiikunnasta. Kun huomasin, ettei kaikki liikunta olekaan oletusarvoisesti ihan järkyttävän kamalaa nöyryytystä, innostuin tosissani kokeilemaan jos mitä jumppaa ja muuta. Sen liikuntainnostuksen seurauksena aloin myös syödä terveellisemmin. Löysin silloin Kiloklubin ja laihduin ihan mukavasti sen ja blogini avustamana melkein kymmenisen kiloa, mutta laihdutus päättyi taas raskauteen. Tällä kertaa tuloksena Pikkuveli, joka syntyi syksyllä 2009. Sen jälkeen olen yhden paremman putken saanut alkuun Kiloklubin ja liikunnan avulla viime keväänä, mutta kuntoiluinto lopahti helteisiin ja syksy meni ihan möllöttäessä.
Uskon vakaasti, että Patrik Borgin metodi toimii käytännössä itselleni kaikkein parhaiten, hänhän on yksi asiantuntijoista Kiloklubin takana. Omistan kirjan Rentoa painonhallintaa ja olen ihan varma, että se kirja on se tie mitä minun pitäisi kulkea. Tiedän teoriassa kaiken tarpeellisen miten paino putoaa, enkä siis tarvitse sen suhteen mitään lisäoppeja.
Alan vähitellen hahmottaa mikä laihdutuksessani on tähän asti ollut pielessä ja huomaan taas kun aloin laihdutusta vähänkin pohtimaan, tekeväni samat virheet uudelleen. Kun minä laihdutan, teen sen sitten niin, että kaikki lamput sytytetään kerralla, nostan lipun salkoon, että nyt meillä alkaa Uusi Elämä. Hyvä etten lehteen kirjoita isoa juttua, että Nyt Olivia Alkaa Laihduttamaan. Teen laihdutuksestani valtavan haloon ja pyrin ehdottomaan täydellisyyteen joka käänteessä. Punnitsen jokaisen suupalan, merkkaan ylös ja juon vaikka iltapalalla lasin oliiviöljyä, että saan aikaan ihanteellisen ruokavalion. Sanomattakin on selvää, ettei tuollainen into säily kovin pitkään ja kun ensimmäinen väsähdys iskee, loppuu laihdutuskin.
Nyt olen pohtinut tätä asiaa niin, että minun pitää edetä asian kanssa h-i-t-a-a-s-t-i. Korjaan tästä eteenpäin yhden pienen asian ruokavaliossani kuukausittain. Punnitsen itseni vain kerran viikossa, en merkkaa tulosta mitenkään ylös, mutta haluan tietää mitä painolle tapahtuu ja mitkä asiat vaikuttavat eniten painooni. Tänne voin kertoa suurinpiirtein miten viikko on mennyt, mutta en tee mitään painokäyriä tai taulukoita. Minä en nyt laihduta, minä vaan muutan tottumuksiani. Jos paino jossain kohtaa lähtee laskuun, olen saavuttanut tavoitteeni.
Tammikuun korjausliike on jo alkanut. Tässä kuussa tarkoitukseni on keskittyä veden juomiseen. Itselläni puuttuu janon tunne kokonaan ja saatan illalla herätä huomaamaan, etten ole juonut lasillistakaan vettä koko päivänä. Juon kyllä vettä ihan mieluusti, parhaiten uppoaa ihan huoneenlämpöinen kraanavesi. Ongelma on vaan siinä, etten muista juoda. Eli nyt keskityn pelkästään siihen, että juon sen kahdeksan lasillista vettä päivässä, pitkin päivää, eikä niin, että sitä juodaan sitten kannullinen illalla ennen nukkumista.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Vatsa täynnä syötyjä sanoja
No niin, eilen tuli sitten kokeiltua sitä hiihtämistä. Piti lähteä vain "hiukan kokeilemaan", mutta järven jäällä kulkevan ladun muoto hämäsi, matka näytti melko lyhyelle, mutta lähellä maalia kuulimme kanssahiihtäjältä, että lenkin pituus oli yli viisi kilometriä! Kumma kyllä, matka ei tuntunut yhtään pahalle, jopa Isoveli jaksoi mukisematta sivakoida koko matkan. Jäällä hiihtäminen oli ihan mukavaa ja kun vauhti oli hyvin maltillinen, niin hyvin jaksettiin koko sakki. Luistoa oli hyvin, joten pienellä vaivalla pääsi mukavasti eteenpäin. Raitisilmamyrkytys tosin meinasi kaataa perheen aikuisväen jo alkuillasta sänkyyn. Veljekset olivat ihan yhtä energisiä kun olisivat istuneet koko päivän paikallaan. Ollapa lapsi...
Olen syönyt sanani ja valmis myöntämään, että oikeissa olosuhteissa hyvillä varusteilla hiihtäminen on kivaa! Voin jopa lähteä lenkille uudelleenkin, mutta toivottavasti ensi kerralla otamme vähän pienemmän urakan ja palaamme vaikka samoja jälkiä takaisinpäin... Nyt kyllä olkapäitä särkee ihan älyttömästi, yöllä ei tahtonut uni tulla kun vasemman käden olkaa särki. Nyt kipu tuntuu myös oikeassa olkapäässä. Yleensä lihassäryt ovat sellaisia, että tuntuu kun kyseistä lihasta liikuttaa. Nyt on niin päin, että olkapäät särkee kun käsiä pitää paikallaan. Kyselin Isoveljeltä tuntuuko käsissä tai jaloissa pitkä hiihtolenkki. Lapsi katsoi äitiä kun olisin kysynyt, että haluaako pukeutua mekkoon. Kun selitin, että lihakset voi hiihdon jälkeen särkeä kun ei ole tottuneet moiseen, niin Isoveli tokaisi, että ei satu mihinkään. Ollapa lapsi...
Särkylääkettä on ollut pakko nappailla, että sain nukuttua. Vaikka olin ihan varma, että hiihtolenkin ja saunan jälkeen uni tulee kun lekalla nakautettuna, niin pyörin silti melkein aamuyöhön asti sängyssä. Jostain syystä olen viime aikoina nukkunut säälittävän huonosti ja saunan jälkeen nukkuminen on melkein mahdotonta. Perheemme nukkuu erinäisistä syystä kaikki samassa huoneessa, joten yöt on mukava viettää valveilla kuunnellen kolmen miehen ja kissan tasaista tuhinaa, kuorsausta, unissaan hihittelyä ja hampaiden narskutusta. Lapseni ovat molemmat erityisen syväunisia ja molemmat pojista on nukkuneet läpi yön heräämättä nelikuisesta alkaen. Pikkuveli nukkuu edelleen 11 tuntia yöunia ja kaksi-kolme tuntia päiväunia poikkeuksetta. Myös Elämäni mies on sikeä ja nopea nukahtaja, uni tulee alle viidessä minuutissa joka ikinen ilta. Ollapa mies...
Olen tänään erityisen huojentunut siitä, että pitkästä aikaa arki on alkanut kun Isoveljen esikoulu alkoi. Nautin eniten näistä tavallisista arkipäivistä, jolloin asiat sujuu tutun ja turvallisen kaavan mukaan ja päivissä on selkeä rytmi. Olen nero sekottamaan päivärytmit ja ateriarytmit päälaelleen jo parissa päivässä. Työelämässä ollessa sitä odotti perjantaita kun kuuta nousevaa. Nyt huomaan usein sunnuntaisin pohtivani, että onneksi on huomenna taas maanantai. Tämä viikko on kyllä hiukan poikkeuksellinen kun Elämäni Mies lähtee työmatkalle, joten pitkiä iltoja on tiedossa ja paljon puuhaa kun kaikki lasten- ja kodinhoidolliset asiat jäävät yksin minulle. Olen lähettänyt hartaan toiveen säähengille, että ei sada lunta, sillä näillä hiihtämisen raiskaamilla raajoilla ei kovasti kiinnostaisi hoitaa lumitöitä...
Olen syönyt sanani ja valmis myöntämään, että oikeissa olosuhteissa hyvillä varusteilla hiihtäminen on kivaa! Voin jopa lähteä lenkille uudelleenkin, mutta toivottavasti ensi kerralla otamme vähän pienemmän urakan ja palaamme vaikka samoja jälkiä takaisinpäin... Nyt kyllä olkapäitä särkee ihan älyttömästi, yöllä ei tahtonut uni tulla kun vasemman käden olkaa särki. Nyt kipu tuntuu myös oikeassa olkapäässä. Yleensä lihassäryt ovat sellaisia, että tuntuu kun kyseistä lihasta liikuttaa. Nyt on niin päin, että olkapäät särkee kun käsiä pitää paikallaan. Kyselin Isoveljeltä tuntuuko käsissä tai jaloissa pitkä hiihtolenkki. Lapsi katsoi äitiä kun olisin kysynyt, että haluaako pukeutua mekkoon. Kun selitin, että lihakset voi hiihdon jälkeen särkeä kun ei ole tottuneet moiseen, niin Isoveli tokaisi, että ei satu mihinkään. Ollapa lapsi...
Särkylääkettä on ollut pakko nappailla, että sain nukuttua. Vaikka olin ihan varma, että hiihtolenkin ja saunan jälkeen uni tulee kun lekalla nakautettuna, niin pyörin silti melkein aamuyöhön asti sängyssä. Jostain syystä olen viime aikoina nukkunut säälittävän huonosti ja saunan jälkeen nukkuminen on melkein mahdotonta. Perheemme nukkuu erinäisistä syystä kaikki samassa huoneessa, joten yöt on mukava viettää valveilla kuunnellen kolmen miehen ja kissan tasaista tuhinaa, kuorsausta, unissaan hihittelyä ja hampaiden narskutusta. Lapseni ovat molemmat erityisen syväunisia ja molemmat pojista on nukkuneet läpi yön heräämättä nelikuisesta alkaen. Pikkuveli nukkuu edelleen 11 tuntia yöunia ja kaksi-kolme tuntia päiväunia poikkeuksetta. Myös Elämäni mies on sikeä ja nopea nukahtaja, uni tulee alle viidessä minuutissa joka ikinen ilta. Ollapa mies...
Olen tänään erityisen huojentunut siitä, että pitkästä aikaa arki on alkanut kun Isoveljen esikoulu alkoi. Nautin eniten näistä tavallisista arkipäivistä, jolloin asiat sujuu tutun ja turvallisen kaavan mukaan ja päivissä on selkeä rytmi. Olen nero sekottamaan päivärytmit ja ateriarytmit päälaelleen jo parissa päivässä. Työelämässä ollessa sitä odotti perjantaita kun kuuta nousevaa. Nyt huomaan usein sunnuntaisin pohtivani, että onneksi on huomenna taas maanantai. Tämä viikko on kyllä hiukan poikkeuksellinen kun Elämäni Mies lähtee työmatkalle, joten pitkiä iltoja on tiedossa ja paljon puuhaa kun kaikki lasten- ja kodinhoidolliset asiat jäävät yksin minulle. Olen lähettänyt hartaan toiveen säähengille, että ei sada lunta, sillä näillä hiihtämisen raiskaamilla raajoilla ei kovasti kiinnostaisi hoitaa lumitöitä...
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
"Ja sit meidän Mansikki vaan lähti lentoon..."
Kello on jo vaikka mitä ja nukkuakin pitäisi, mutta olen niin kovassa tunnekuohussa, etten tiedä miten saan unta. Tänään on tapahtunut jotain, minkä kaiken järjellisen ajattelun mukaan pitäisi nostattaa noin puolet maapallon nautaeläimistä stratosfääriin. Olen ostanut tai laittanut oikeastaan Elämäni Miehen ostamaan minulle sukset. Niin juuri ne: hikilaudat helvetistä. Koululiikuntatuntien pahin painajainen. Syy miksi oikeassa etuvarpaassani on tänäkin päivänä nähtävissä arpi. Sanotaan, että ihmisen syvimmät traumat eivät unohdu koskaan. Minä väitän, että ne häviävät noin 17 vuoden aikana. Niin kauan meni (hätäisen arvion mukaan) että unohdin miten kamalaa hiihtäminen voi olla.
Puolustuksena todettakoon, että edellinen hiihtokertani on tapahtunut koulun puupeltosilla joita tuskin oli jatkosodan jälkeen kertaakaan edes yritetty voidella millään muulla kun kärsivien koululaisten hiellä. Monot oli kolme numeroa liian suuret ja sukset tarkoitettu ilmeisesti 190 senttiselle äijänköriläälle. Olen tällä hetkellä varovaisen luottavainen sen suhteen, että nämä vastahankitut ja Elämäni Miehen ansiokkaasti voitelemat sivakat eivät yritä palata takaisin lähtöpisteeseen ilman minun suostumustani. Olen myös ilmoittanut painokkaasti, että hiihdän vain jäällä, jotta vältyn nöyryyttämästä itseäni julkisesti siinä tilanteessa kun mäen päällä on riisuttava sukset ja möngittävä ladunviertä alas. Minussa ei ole sitä vertaa huimapään vikaa, että uskaltaisin laskea alas edes puoli metriä pengertä uusine sivakoineni. Jäällä toivottavasti ei ole alamäkiä.
Huomenna olisi tarkoitus pakata Pikkuveli selkäreppuun ja suunnistaa lähijärven jäälle, jonne ilmeisesti joku ystävällinen sielu on käynyt ajelemassa valmiit urat, että ei tarvitse kuluttaa kaikkia voimien rippeitä raahautumalla läpi umpihangen. Jos taivaassa on joku, suokoon se minulle lempeän katseensa ja säästäkööt lähimmäiseni kuolemasta nauruun. Rakastan kaikkia kolmea niin, etten voisi elää tietäen, että olen tappanut heidät nauruun. Onneksi Isoveli on myös onnellinen uusien suksien omistaja, joten voimme opetella yhdessä tätä täysin hämärää talviliikkumistekniikkaa.
Miksi ihmeessä näin sitte pääsi käymään? Unelmoin sivakoivani tunnelmoiden kauniissa maisemassa pikkuhiljaa perheeni kanssa ulkoilmasta nauttien. Repussa ehkä vähän kuumaa juomaa ja voileipää. Ja kaikki hymyilevät onnellisen näköisenä toisilleen posket punaisena ja reippaana.
Realisti minussa huutaa, että tästä ei seuraa kun hikeä, verta, kyyneliä, itkupotkuraivareita ja katkenneet sivakat. Olen valmis myös yllättymään iloisesti jos näin ei käy.
Puolustuksena todettakoon, että edellinen hiihtokertani on tapahtunut koulun puupeltosilla joita tuskin oli jatkosodan jälkeen kertaakaan edes yritetty voidella millään muulla kun kärsivien koululaisten hiellä. Monot oli kolme numeroa liian suuret ja sukset tarkoitettu ilmeisesti 190 senttiselle äijänköriläälle. Olen tällä hetkellä varovaisen luottavainen sen suhteen, että nämä vastahankitut ja Elämäni Miehen ansiokkaasti voitelemat sivakat eivät yritä palata takaisin lähtöpisteeseen ilman minun suostumustani. Olen myös ilmoittanut painokkaasti, että hiihdän vain jäällä, jotta vältyn nöyryyttämästä itseäni julkisesti siinä tilanteessa kun mäen päällä on riisuttava sukset ja möngittävä ladunviertä alas. Minussa ei ole sitä vertaa huimapään vikaa, että uskaltaisin laskea alas edes puoli metriä pengertä uusine sivakoineni. Jäällä toivottavasti ei ole alamäkiä.
Huomenna olisi tarkoitus pakata Pikkuveli selkäreppuun ja suunnistaa lähijärven jäälle, jonne ilmeisesti joku ystävällinen sielu on käynyt ajelemassa valmiit urat, että ei tarvitse kuluttaa kaikkia voimien rippeitä raahautumalla läpi umpihangen. Jos taivaassa on joku, suokoon se minulle lempeän katseensa ja säästäkööt lähimmäiseni kuolemasta nauruun. Rakastan kaikkia kolmea niin, etten voisi elää tietäen, että olen tappanut heidät nauruun. Onneksi Isoveli on myös onnellinen uusien suksien omistaja, joten voimme opetella yhdessä tätä täysin hämärää talviliikkumistekniikkaa.
Miksi ihmeessä näin sitte pääsi käymään? Unelmoin sivakoivani tunnelmoiden kauniissa maisemassa pikkuhiljaa perheeni kanssa ulkoilmasta nauttien. Repussa ehkä vähän kuumaa juomaa ja voileipää. Ja kaikki hymyilevät onnellisen näköisenä toisilleen posket punaisena ja reippaana.
 | |||
| Näin sen pitäisi mennä... (kuva http://geekphilosopher.com) |
Realisti minussa huutaa, että tästä ei seuraa kun hikeä, verta, kyyneliä, itkupotkuraivareita ja katkenneet sivakat. Olen valmis myös yllättymään iloisesti jos näin ei käy.
Lähtölaskentaa
Kuten tuossa esittelyssäni lukee, olen vähän yli 30-vuotias, ihan tavallinen suomalainen nainen, jolla on kaksi lasta, mies, kissa, omakotitalo, farmariauto ja velkaa suut ja silmät pullollaan. Rakastan hyvää ruokaa, viinejä, kauniita lankoja ja kirjoja ja erityisen paljon kolmea miespuolista ihmistä jotka talon jakavat kanssani.
Haluaisin matkustella, ostella kauniita koruja, kenkiä, laukkuja ja vaatteita, mutta tällä hetkellä olen olosuhteiden pakosta tyytyväinen vain haaveiluun. Olen monessa asiassa "aika hyvä", mutta mestari en ole missään. Painoindeksini on hulppeasti yli 30 pituutta on kertynyt nippanappa 160 senttiä, olen likinäköinen ja muutoinkin melko vaatimattoman näköinen. Minulla on nopeat hoksottimet, hirteinen ja kiero huumorintaju ja kyky nauraa itselleni ja riittävän alhainen rima jakaa naurettavuuteni myös maailmalle.
Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla, ainakin ensi syksyyn, jolloin Isoveli lähtee koulutielle. Pikkuveli alkaa olla siinä iässä, että äidillä on aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa kädentaitojaan, lukea, laihduttaa ja vaikka haaveilla uusista vaatteista. En halua erityisesti rajata blogiani mihinkään muottiin, annetaan ajan viedä meidät yhdessä sinne mikä tekee minusta Olivia Omenavartalon. Pyrin välttämään kovasti hehkuttamista miten ihanaa elämäni onkaan, mutta en myöskään valita aina, että elämässäni olisi kaikki pielessä. Olen helposti innostuva ja lannistuva, realisti henkeen ja vereen ja jalkani on niin syvällä maassa, että pilvilinnoja en ole koskaan kurotellut.
Olen tuntenut pitkään tarvetta kirjoittaa ylös ajatuksiani monestakin asiasta, tunnen että minulla on sanottavaa. En ole löytänyt sopivaa tietä purkaa ajatuksiani ulos minnekään muualle kun blogeihin, joita on ollut ennenkin pari kappaletta: yksi joka keskittyi käsitöihini, toinen laihduttamiseen. Molemmat on kuolleet ja kuopattu, käsityöblogini lopahti siihen kun Pikkuveli syntyi ja laihdutus jo siinä vaiheessa kun Pikkuveli näkyi vasta punaisena haaleana viivana raskaustestin näytöllä.
Tervetuloa sinä joka tätä luet, matkalle Olivian ihan tavalliseen elämään. :)
Haluaisin matkustella, ostella kauniita koruja, kenkiä, laukkuja ja vaatteita, mutta tällä hetkellä olen olosuhteiden pakosta tyytyväinen vain haaveiluun. Olen monessa asiassa "aika hyvä", mutta mestari en ole missään. Painoindeksini on hulppeasti yli 30 pituutta on kertynyt nippanappa 160 senttiä, olen likinäköinen ja muutoinkin melko vaatimattoman näköinen. Minulla on nopeat hoksottimet, hirteinen ja kiero huumorintaju ja kyky nauraa itselleni ja riittävän alhainen rima jakaa naurettavuuteni myös maailmalle.
Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla, ainakin ensi syksyyn, jolloin Isoveli lähtee koulutielle. Pikkuveli alkaa olla siinä iässä, että äidillä on aikaa ja mahdollisuuksia harrastaa kädentaitojaan, lukea, laihduttaa ja vaikka haaveilla uusista vaatteista. En halua erityisesti rajata blogiani mihinkään muottiin, annetaan ajan viedä meidät yhdessä sinne mikä tekee minusta Olivia Omenavartalon. Pyrin välttämään kovasti hehkuttamista miten ihanaa elämäni onkaan, mutta en myöskään valita aina, että elämässäni olisi kaikki pielessä. Olen helposti innostuva ja lannistuva, realisti henkeen ja vereen ja jalkani on niin syvällä maassa, että pilvilinnoja en ole koskaan kurotellut.
Olen tuntenut pitkään tarvetta kirjoittaa ylös ajatuksiani monestakin asiasta, tunnen että minulla on sanottavaa. En ole löytänyt sopivaa tietä purkaa ajatuksiani ulos minnekään muualle kun blogeihin, joita on ollut ennenkin pari kappaletta: yksi joka keskittyi käsitöihini, toinen laihduttamiseen. Molemmat on kuolleet ja kuopattu, käsityöblogini lopahti siihen kun Pikkuveli syntyi ja laihdutus jo siinä vaiheessa kun Pikkuveli näkyi vasta punaisena haaleana viivana raskaustestin näytöllä.
Tervetuloa sinä joka tätä luet, matkalle Olivian ihan tavalliseen elämään. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)